Suden hetki; Taikapuikot

Kiiltomato-Lysmaskenin ensimmäisessä lastenkirjakritiikissä Hilma Kupiainen arvioi Marika Maijalan Suden hetkeä ja Merja Palinin Taikapuikkoja. Kun sana ei yksin ohjaa tulkintaa, lukija iästä riippumatta on uuden äärellä.

Marika Maijalan Suden hetki (2020) ja Merja Palinin Taikapuikot (2020) ovat riemastuttavaa luettavaa. Riemu syntyy ennen kaikkea kuvallisuudesta, runsaasta värien käytöstä ja leikkisyydestä, joka etenkin Suden hetkessä tavoittaa aikuisenkin lukijan. Kun päähenkilö, taiteilija-Susi haluaisi maalata jotakin uutta, sillä tutut aiheet tuntuvat typeriltä ja ”perunakin oli jo homeessa”, tuntee omien arkisten puuhastelujensa kanssa kamppaileva lukija samastumisen läikähdyksen. Suden hetkessä tapahtuu Taikapuikkoihin verrattuna sekä kuvan että sanan tasolla paljon. Taikapuikkojen maailma on eteerisempi ja johdattaa pelkän kuvan avulla yksinkertaisempaan, symboliseen maailmaan.

Taikapuikot kertoo sanattoman tarinan välittämisestä ja lämmöstä. Alussa kukkulan laella seisoo talo, sininen tuuli käy sen lävitse ja kaksi sinistä puuta taipuu. Kalsea tunnelma syntyy kylmistä sävyistä ja tuulen liikettä jäljittelevästä viivasta. Tuuli käy kaltevaan taloon, jossa lapsi värjöttelee silmät kiinni ja vaikuttaa halaavansa itseään kosketuksen ja lämmön toivossa ja uppoutuvansa omaan sisäiseen maailmaansa. Kontrastina kylmään taloon ilmestyy aikuisen neuloma mitä lämpimimmän oranssi sukka. Neule tanssii kuin liekki, valtaa alaa liikkuvan oloisissa kuvissa vähitellen ja lopulta kietoo koko talon lämpöönsä. Neuleen tekstuuri on miellyttävä ja kaunis, yksinkertaisia silmää tyydyttäviä viivoja, joista taiteilijan piirrosjälki näkyy. Viimeisissä kuvissa nähdään sylittelyhetki ja pihan puut, jotka yhä taipuvat, mutta lempeämmin.

Lempeys tuleekin Taikapuikoista ensimmäisenä mieleen. Päässä alkaa soida tuttu lastenlaulu ”Minun ystäväni on kuin villasukka”, jossa villan luoma lämpö on vertaus ystävyydelle. Suden hetken soittolista on karnevalistisempi säestys riemastuttavan intuitiivisille piirroksille. Ne ovat liidulla piirrettyjä, kartan kaltaisia, perspektiiveistä piittaamattomia maisemia, joissa väriläntit elollistuvat.

Taidetta ilman symbolien painoa

Siinä missä Taikapuikkojen maailma on merkittävän pelkistetty (kukkulalla talo, rinteessä kaksi outoa, yksinkertaista puuta), on Suden hetken todellisuus täynnä värikästä taideväkeä, pieniä kulkuvälineitä ja erilaisia lattialaattoja. Alussa Susi kävelee tyhjään palatsiin, jonka pihan yksinäinen tunnelma syntyy hieman roikkuvista muodoista ja armottomista sadepisaroista. Myös kielellisyys tekee tunnelmasta runsaan ja paikoin humoristisen, esimerkiksi kun sorsat pyllistävät tai ovelle ilmestyy diminutiiviniminen Koiranen, joka todella on lyhyt koira. Tässä maailmassa koirat seisovat jaloillaan ja trimmaavat puutarhan puita.

Lastenkirjoille ominainen leikkisä asenne maailmaan tulee esiin huolettomassa, jopa symbolittomassa suhtautumisessa Suden taide-elämään: maalauksen mallina voi olla vaikkapa peruna, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kommentoida. Takakannen kuvaus ”kirja jutustelun ilosta” kuvaa teosta hyvin. Kaikesta ei tarvitse tehdä numeroa, ystävystyminen ei vaadi mahtavia tekoja vaan yhdessäoloa ja ehkä mantelipullan. Taikapuikoissa tunne on kokonaisvaltaisempi, Suden hetki pelaa yksityiskohdilla ja runsailla väreillä. Silti näissä teoksissa on paljon yhteistä: ajattomuus ja tietynlainen lempeä ennalta-arvattavuus, joka luo turvallisentuntuisen juonen ja rauhan onnellisen lopun äärellä.

Helppolukuisuus liitetään usein sanoihin ja tekstiin, mutta kuka määrittää, mikä on vaikea kuva?

Teosten kustantamo Etana Editions sai vuoden 2020 Lastenkulttuurin valtionpalkinnon. Palkintoperusteissa nostettiin esiin erityisesti kuvan ja kuvituksen rooli: ”Etanan ajattelussa kuvitus ei ole tekstille alisteinen, vaan merkittävä osa tarinan kerrontaa.” Taikapuikkojen pelkkä kuva on yllättävä ratkaisu, sillä se poistaa sanan, jonka voisi ajatella olevan kirjan perusyksikkö. Tavallisesti kuva on kuvitusta, joka keventää tekstimassaa. Se siirtää merkitystä pois pelkästä tekstistä ja luo fiktiivistä maailmaa ja teoksen estetiikkaa tekstin rinnalla. Tällä kertaa kuva ohittaa sanan ja johdattaa tulkintaan kokonaan ilman kielellisyyttä.

Kuvitus on 2000-luvulla monipuolistunut ja lähtenyt kohti uusia aiheita ja esitystapoja. Kuvaa voi asetella kulkemaan aukeaman halki, teksti voi olla sarjakuvamaisesti kuvan kanssa lomittain tai omina pikku palstoinaan. En haluaisi turvautua latteuteen, mutta Taikapuikoissa kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kun rivejä ei ole, on niiden väli ääretön.

Helppolukuisuus ei tarkoita heppoisuutta

Helppolukuisuus liitetään usein sanoihin ja tekstiin, mutta kuka määrittää, mikä on vaikea kuva? Onko siinä paljon elementtejä vai onko vaikea kuva toisaalta niin pelkistetty, että se vaatii lukijan täydentämistä? Voiko kuvaa selittää sanoin, vai pitääkö se itse nähdä? Voiko Taikapuikkoja lukea lapselle, joka ei itse näe?

Erityisesti lastenkirjallisuuden kohdalla korostuu lukutilanne. Puhutaan erityisestä ”käyttökirjallisuudesta”, jonka funktio on toimia jonkin arkisen ongelman apuvälineenä, ei niinkään itseisarvoisena taideteoksena. Vaikkapa päiväkodin aloittavaa lasta voi helpottaa fiktiivinen samastumispinta uuteen tilanteeseen. Koulussa lukemisen tehtävä voi olla lukutaidon harjoittaminen tai kasvattaa kuvittelukykyä, kun oppilas täyttää itse tekstin aukot.

Tuntuu kapeakatseiselta määritellä kohderyhmiä taiteelle, joka liikuttaa. Taikapuikot ja Suden hetki on kustantamon sivuilla määritelty  kuvakirjoiksi 3-6 -vuotiaille. Näistä kuvista ja sanoista saa elämyksen kuitenkin myös vanhempi lukija. Lastenkirjojen kohderyhmät perustuvat siihen, että kirjalle on saatava kirjastoluokka, joka määrittää, mihin hyllyyn se kirjastossa tai kirjakaupassa päätyy ja mistä tietynikäiselle lukemista hakeva sen lopulta löytää. Luokittelu liittyy helppolukuisuuteen, joka on tarkemmin ajatellen varsin monitahoinen käsite. Helppolukuisille kirjoille on tarvetta eri ikäryhmissä – ehkä aiempaa enemmän nyt, kun nuorten lukutaito on tutkitusti heikennyt.

Helppoutta saattaa olla kuvitus, joka nuoremmille lapsille suunnatuissa kuvakirjoissa merkitsee tekstin vähyyttä tinkimättä kuitenkaan tarinan sisällöstä. Kuvakirjat ovat yleensä nopealukuisempia kuin esimerkiksi Astrid Lindgrenin klassikot. Helppous liittyy luettavuuden lisäksi myös teemoihin ja niiden käsittelyyn lukuhetken jälkeen. Esimerkiksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieli käsittelee kuoleman jälkeistä elämää ja sisältää itsemurhan, mikä herätti kritiittistä keskustelua lastenkirjallisuuden mahdollisista tabuista ilmestymisvuonnaan 1973. Lindgrenin teos oli kuitenkin tärkeä avaus, joka vapautti lastenkirjailijoita ristiriitaistenkin teemojen käsittelyyn.

Rankat teemat voivat jäädä pyörimään mieleen, eikä lapsi välttämättä osaa ilmaista hämmennystään, jos sitä ei pura yhdessä. Suuretkin teemat ja pelottavat kohdat voivat tulla luetuiksi arpia jättämättä, jos niistä saa kuulla taitavasti kirjoitettuina ja ehkä vielä turvallisen ihmisen kainalossa. Oma vanhempani päätti suojelevasti jättää lukematta Ronja Ryövärintyttären kohdat, joissa pelottavat linnut hyökkäävät Ronjan ja Birkin kimppuun. Siinä vaiheessa, kun opin itse lukemaan olan yli, huomasin tämän ja raivostuin, kun minulta pimitettiin kohta ikäni vuoksi.

Tätä kirjoittaessa tulee mieleen aikuistenkin kirjoja, joita lukiessa lukupiiri voisi helpottaa tuntemusten käsittelyä. Tai oikeastaan, vaikka kirjan teemat olisivat hyvinkin keveitä eivätkä vaatisi käsittelyä, on kirjallisuudesta puhuminen yksinkertaisesti ihanaa.

Lastenkirjallisuus eli lapsille kirjoitettu tai lapsen kirjoittama teksti on kirjallisuudenlajina verrattain tuore. Sen historia alkaa 1500-luvulta sisältäen moralistisia, kasvatusmielessä kirjoitettuja teoksia, jotka nojasivat Jean-Jacques Rousseaun ja John Locken ajatuksiin hyveellisestä kasvatuksesta. 

Locke tunnetaan tässä mielessä erityisesti faabeleiden eli eläinsatujen puolestapuhujana. Eläinten väliset selkkaukset toimivat ihmiselämän allegoriana. Tavalliset tapahtumat kuvataan fiktiivisten, inhimillistettyjen eläinhahmojen kautta. Tarinoiden eläimet puhuvat ihmiskieltä, asuvat ihmisasunnoissa ja käyttävät vaatteita. Eläinten statuserot perustuvat niiden fyysisiin ominaisuuksiin ja saalistaja-saalis-ajatteluun. Susi on aina paha, uhreina sillä on vaihtelevasti jäniksiä, vuohia tai lampaita. Tämä tematiikka toistuu sadussa Punahilkasta, josta pienen tyttöjen on kai tarkoitus oppia olemaan luottamatta vieraisiin, maskuliinisiin hahmoihin.

Onkin kiinnostavaa, kun Suden hetken päähenkilö Susi on yksinäinen taiteilija, jota ujostuttaa uusien tuttavuuksien kanssa ja itkettää taidetta kokiessa. Tämä hahmo on aivan eri susi kuin lastenkirjallisuuden konventionaalinen Iso Paha Susi, tai sittenkin sama, mustavalkoisesta roolistaan pakeneva yksinäinen olento:

Susi värjötteli kevätsateessa
linnansa takapihalla. Se ei ollut
puhunut kenellekään päiväkausiin,
ja kaikki tuntui ikävältä. Susi oli
siitä merkillinen susi, että kun se
oli surullinen, se tuli vihaiseksi.

Suomalaisen lastenkirjan historia alkaa valistavista teoksista, joita seurasivat esimerkiksi Zacharias Topeliuksen rakastetut sadut, sitten mm. Anni Swan, lopulta Tove Jansson ja Kirsi Kunnas. Vuonna 1949 perustettiin Nuorten kirja ry sekä ensimmäiset lastenkirjallisuuden palkinnot. Syntyi toiveikkaita jälleenrakennuksen hahmoja, kuten Tirlittan ja Muumipeikko, Tiitiäinen puuhunsa. Vaadittiin aikuisille kirjoittava tekijä ja Tulenkantajiin nojaavaa sivistysväkeä, jotta aikuiset ottivat lapsille kirjoitetun materiaalin tosissaan.

Lastenkirjallisuutta enemmän kuin koskaan – missä kritiikki?

Lastenkirjallisuutta tekee Suomessa tunnetuksi ennen kaikkea Lastenkirjainstituutti, jonka nettisivuilta aiheesta kiinnostunut löytää runsaasti tietoa ja yhteystiedot kysymyksiä varten. Esimerkiksi viime keväänä instituutti järjesti yhteistyössä Tampereen yliopiston kanssa Lastenkirjallisuuden työelämäyhteydet -luentosarjan, jonka Zoom-luennot olivat kaikille avoimia. Luentosarjan opit ovat auttaneet tämän, aiheeseen johdattelevan kritiikin kirjoittamisessa.

Nykyään lastenkirjallisuutta ilmestyy Suomessa enemmän kuin koskaan. Teemat vaihtelevat siinä missä aikuistenkirjallisuudessakin. Tuntuu, että lastenkirjallisuudessa aiemmin marginaaliin jääneitä aiheita, kuten antirasismia ja sukupuolen moninaisuutta pystytään käsittelemään rohkeasti, kun teemoja on käsiteltävä konkreettisesti ja siten, että myös lapsilukijat saavat niistä kiinni. Lastenkirjainstituutin Kirjakori 2019 -tiedote käy läpi, mitä aiheita mainitun vuoden lastenkirjallisuus on käsitellyt. Maininnan saavat muun muassa tunnetaidot, itsemääräämisoikeus, terapia ja ympäristönsuojelu.

Kun rivejä ei ole, on niiden väli ääretön.

Vaikka lastenkirjallisuutta ilmestyy ennätysmäärä, voi sitä silti olla vaikea löytää. Perinteisiä sanomalehtikritiikkejä ilmestyy vähän, joten lukijoiden tulee löytää tiensä blogeihin ja kirjallisuussivustoille, esimerkiksi Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogiin, jonne hän on arvioinut lastenkirjallisuuden uutuuksia ja klassikoita tutkijan asiantuntijuudella vuodesta 2009. Lasten- ja nuortenkirjallisuus voi tuntua kriitikosta vaikeasti lähestyttävältä. Saattaa tuntua oudolta etsiä teoksesta teemoja ja symboliikkaa, jota lapsi, jolle kirja on kirjoitettu, ei edes huomaa. Teoksesta heränneet ajatukset ja tunteet ovat kuitenkin aina kiinnostavia ja arvokkaita, oli lukija kuka tahansa. Lapset ja aikuiset rajaudu tarkkarajaisiin, yksimielisiin ryhmiin, vaan teos muovautuu aina loputtomiksi versioiksi erilaisten lukijoiden elämiä vasten. Tätä taustaa vasten myös Kiiltomato-Lysmaskenissa on nyt otettu lasten- ja nuortenkirjallisuus mukaan kritiikkien kohteeksi.

Vuosien varrella lastenkirjallisuuden kaanon on päässyt irti pelottelusta ja suunnannut kohti lempeää huumoria ja lämpöä. Jörö-Jukasta syntyvä kauhu ei ole katarttinen vaan traumatisoiva kokemus. Sodanjälkeiseen lastenkirjallisuuteen heijastuva toivo tuntuu jatkuvan yhä. Suden hetken hilpeistä väreistä ja Taikapuikkojen yksinkertaisen kauniista symboliikasta lukija saa ennen kaikkea taidekokemuksen, kuvien luoman kertomuksen. Erityisesti lastenkirjojen kohdalla tarinamaailma linkittyy vahvasti lukuhetkeen ja sen mahdolliseen performanssimaisuuteen, kirjaan esineenä, sanojen sävyyn ja kuvien oppimiseen ulkoa. Ehkä lastenkirjojen genressä voidaan puhua helpommasta ymmärrettävyydestä ja vähemmästä monitulkintaisuudesta, mutta senkin läpi nämä kirjat voivat olla vaativia, mieleen pyörimään jääviä ja kauniita.

Jutun julkaisu on osa Alfred Kordelinin säätiön tukemaa Kiiltomadon verkkosivu-uudistusta.